Too much on my mind

Pahoittelen pientä blogihiljaisuutta, täällä vielä ollaan! Tämä viikko on ollut kiireinen ja sisältänyt mm. treeneissä tuskastumista, töitä kello kolmelta yöllä, liian lyhyitä yöunia, työpäivän jälkeistä opiskelua, pilalle mennyttä ruokarytmiä, pikkujouluvaatteiden paniikkimetsästystä ja omituisissa vatsakivuissa kierimistä. Kuulostaa mukavalta, eikö? Onneksi seassa on ollut myös niitä kivempia juttuja, kuten blogikamujen tapaamista hemmotteluillan merkeissä sekä tänään koittavat pikkujouluilut :)

Minun on pitkään tehnyt mieli kirjoittaa tänne blogiin jotain vähän henkilökohtaisempaa. Kynnys kirjoittamiseen kuitenkin kasvaa koko ajan, sillä ihan kaikkea ei voi noin vaan julkisesti nettiin laittaa. Tiedän myös monen tuttuni seuraavan blogiani, joten kovin henkilökohtaisten fiilisten jakaminen tuntuu vähän kiusalliselta. On helpompi puhua (tai no, kirjoittaa) niistä laukuista, joululahjatoiveista tai vaikka siitä, mitä söi iltapalaksi.

Elämässäni kuitenkin tapahtuu tällä hetkellä aika paljon kaikenlaista ja tuntuisi hölmöltä esittää, että kaikki on kuin ennenkin. Minulla on siis kaikki oikeasti tosi hyvin, mutta ajatukseni ovat tällä hetkellä jossain ihan muualla kuin täällä blogissa, uusissa vaatteissa tai joulukoristeissa. Tuntuu, että olen muutaman vähän suuremman muutoksen jälkeen jäänyt jumiin omiin ajatuksiini, enkä oikein löydä enää pois.

Yleensä katson asioita hyvin järkiperäisesti. Analysoin mielessäni eri vaihtoehtoja, punnitsen niiden järkevyyttä ja teen päätöksiä harkiten. Nyt totutut toimintamallit eivät vaan toimi. Joko en pysty vaikuttamaan näihin asioihin, tai jos pystyn, niin ne päätökset ovat aivan liian suuria ja pelottavia. Siinä varmaan syy, miksi olen nyt hetkeksi vetäytynyt kuoreeni. Olen tällä hetkellä luultavasti ihan kamalaa seuraa kelle tahansa, sillä jumitan vain omissa ajatuksissani, puhun omista huolistani tai kiukuttelen jostakin :D

Ymmärrätte varmaan, etten halua puhua näistä pohdituttavista asioista täällä sen enempää, kun en oikein "oikeassa elämässäkään" tiedä mitä mieltä niistä olisin. Toisena päivänä saatan hymyillä leveästi ja seuraavana taas murjottaa itsekseni. Tuntuu, että olen kadottanut sen kuuluisan tasapainon ja heittelehdin vähän sinne sun tänne. En osaa olla aloillani, enkä rauhoittua, vaikka kuinka yritän. Jopa kaikki yleensä tärkeät asiat, kuten treenit, tuntuvat nyt todella kaukaisilta ja vähäpätöisiltä.

En oikeastaan tiedä, miksi halusin kirjoittaa nyt tänne, mutta tuntui vaan väärältä olla sanomatta mitään tai häipyä kokonaan blogista hetkeksi. Kaipa tämä on myös eräänlainen terapiapaikka itselleni :) Lisäksi minua on vähän ärsyttänyt (miljoonan muuan asian lisäksi) viime aikoina tämä blogimaailman ja somen yltiöpositiivisuus. En itsekään halua levittää mitään negatiivista sanomaa, mutta kaikilla on kuitenkin niitä vähän huonompiakin päiviä tai kausia. Haluan vain todeta, että sekin on ihan ok.

Mielestäni Riikka kokosi hyvin yhteen ajatuksia siitä, kuinka somen myötä kaikki vähänkään negatiiviset fiilikset tuntuvat melkein kielletyiltä. Koko ajan pitäisi olla hymy korvissa tai on jotenkin huono ihminen. Minusta tärkeää on kuitenkin se, ettei kiellä itseltään niitä negatiivisia fiiliksiä, vaan käsittelee ne rauhassa ja jatkaa sitten taas uudella energialla eteenpäin. Elämänasenteeltaan negatiivinen ihminen on aivan eri asia kuin hetkelliset fiilikset. Sadekuurot kuuluvat elämään, mutta niiden jälkeen paistaa yleensä aurinko (paitsi, jos asuu Suomessa tähän aikaan vuodesta ;)).

Ei siis tarvitse todellakaan olla huolissaan, mutta pyydän vain pientä ymmärrystä. Pyydän myös itseltäni pientä armollisuutta, sillä välillä pitää vaan pysähtyä ja antaa itselleen aikaa. Enköhän saa vielä ajatukseni kokoon ja lähestyvä joululoma toimii pakostakin fiiliksen nostattajana! :)

Emmi