Sain Janicalta #rantakunnossa-haasteen, jonka otin innoissani, mutta samalla vähän kauhuissani vastaan. Aihe kohtuuttomista ulkonäköpaineista ja itsensä hyväksymisestä on minulle henkilökohtaisesti hyvinkin arka, eikä vain itseni vuoksi. Olen sitä sivunnut myös täällä blogissa aikaisemmin esimerkiksi tekstissä "Liian lihaksikas?". Koska tekstistä on suhteellisen vähän aikaa, minun oli todella vaikea miettiä, miten tämä ei menisi vain itseni toistamiseksi...
Sitten luin Eveliinan tekstin aiheesta ja pääni tyhjeni niistä pienistäkin ajatuksista, mitä siellä oli. Eveliina nimittäin kirjoitti ihan samoja ajatuksia, mitä itselläni on, tai vielä vahvemmin oli noin puoli vuotta sitten, mielessä. Eveliina kirjoittaa todella kauniisti ja jotenkin koskettavasti, melkein itkin ratikassa tekstin luettuani. Käykää lukemassa, jos ette ole vielä lukeneet! Siitä lähtikin ajatus toteuttaa tämä postaus hieman eri tavalla tällä kertaa ja julkaista Eveliinalle kirjoittamani kommentti, joka kuvastaa ehkä parhaiten ajatuksiani aiheesta. En tätä julkaise sen takia, että kommentti olisi mielestäni erityisen hyvä. En vaan osaa pukea enää paremmin ajatuksiani sanoiksi.
Tässä siis kommenttini (lue ensin itse teksti täältä):
"Voi Eveliina! <3 Niin koskettavasti taas kirjoitit. Tämä voisi olla suoraan mun ajatuksista! Oon itse asiassa kirjoittanut luonnoksiin samaa juttua ja aika samoja ajatuksia tästä aiheesta. Ei, en todellakaan ole sinut itseni kanssa, enkä tule varmasti ikinä olemaankaan. Sellainen se mieli vaan on, aina haluaa jotain lisää tai erilailla, koskaan ei voi olla tyytyväinen... Viime aikoina olen kuitenkin huomannut jo merkkejä paremmasta. Enää en suhtaudu liikuntaan aivan yhtä suorituskeskeisesti kuin ennen ja osaan myös nauraa itselleni ryppyotsaisuuden sijaan. Olen hakenut liikunnasta sitä hyvää fiilistä, mitä tuossa kuvailitkin hyvin. On ihanaa tuntea itsensä välillä jopa vahvaksi ;) Enää en ihan yhtä ulkonäkökeskeisesti liikunnasta ajattele, mutten silti tiedä, liikkuisinko itsekään, jos ei olisi mitään ulkonäköhuolia... Ei sitä ajatusta tarvitse hävetä, mun mielestä jokainen saa liikkua ihan mistä motivaatiosta haluaa!
Oon myös tietoisesti etsinyt/löytänyt blogeja, joissa kirjottajalla on rennompi asenne liikuntaan ja elämään ylipäänsä ja ne on oikeesti auttaneet yllättävän paljon! Veikkaan nimittäin, että meistä bloggaajista löytyy aika paljon suorituskeskeisiä perfektionisteja (täällä hep...). Vaikka näilläkin tytöillä tosi upeat kropat on, niin silti se kaunein löytyy mielestäni pään sisältä ja siitä asenteesta, joka tarttuu. Elämä on liian lyhyt jokaisesta kilosta murehtimaan ja kuka edes huomaa niitä meidän pieniä ongelmia, koska jokainen murehtii vain omiaan ;) Näin vähän kärjistetysti tietysti.
Tuli vielä mieleen yksi juttu, kun mainitsit jossain kirjoituksessa, että olet vähän mustavalkoinen tyyppi. Niin mäkin! Mutta tää oma muutos on ehkä lähtenyt siitä, että hyväksyy myös harmaan sävyjä, eikä vaan mustaa ja valkoista. Ei siis tarvitse syödä JOKO superterveellisesti TAI sitten ihan päin mäntyä, vaan siinä välissäkin on vaihtoehtoja. Ei tarvitse myöskään liikkua verenmaku suussa tai sitten ei ollenkaan, vaan liikuntaa voi harrastaa myös mukavuusalueella ja silleen, että se on kivaa. Vähän vaikea selittää, mutta itseäni ainakin on auttanut pieni ripaus armollisuutta ja ajatus siitä, että pienikin liikunta on parempi kuin ei mikään ja pieni herkuttelukin on ihan ok ja inhimillistä :)
Huh, tulipas tekstiä :D Mutta tähän oli niin helppo samaistua! Katsotaan, saanko ikinä sitä omaa kirjoitusta valmiiksi :D"
...noh, enpä saanut sitä ikinä valmiiksi ja siksi nyt näin :D Kuvan sentään kaivoin arkistoista viime syksyltä. Syksyllä näin tässä kuvassa vain paksut ja löllyvät reidet sekä liikaa löysyyttä siellä sun täällä. Kuvauspäivänä olo oli kyllä itsevarma ja olin jopa salaa tyytyväinen kroppaani sekä sen eteen tehtyyn työhön - kunnes näin kuvat ja keksin niistä taas miljoona eri virhettä itsestäni.
Nyt taas näen kuvassa vahvan ja itsevarman oloisen naisen. Olinhan pari päivää ennen kuvaa herännyt ambulanssista pyöräonnettomuuden jälkeen. On se ihmiskeho vaan ihmeellinen, enkä nyt tarkoita sitä, miltä se näyttää, vaan mihin se pystyy. Ehkäpä tässä on siis vähän menty eteenpäin?
Emmi
Ensinnäkin, HUH HUH MITEN UPEALTA NÄYTÄT EMMI! Siis mä nään tuossa kuvassa juurikin sen itsevarman, urheilullisen, aurinkoisen & itsestään huoltapitävän tytön - jollaiselta susta on toivottavasti (ja ilmeisesti) kuvauspäivänä tuntunutkin! Itsevarmuus suorastaan hyppää kuvasta tänne ruudun toiselle puolelle :-) Upea!
ReplyDelete...Mutta kuten sanoit niinhän se taitaa olla ettei ihmismieli ikinä oikeen ole tyytyväinen - mutta toisaalta ei tarvitsekkaan olla. Itsensä kehittäminen ja haastaminen on hurjan antoisaa puuhaa, mutta tiedän kyllä sen tunteen vähän liiankin hyvin kun se ajatus menee hieman mönkään ja positiivisesta itsensä kehittämisestä tulee jatkuvaa itsensä kyräilyä, tyytymättömyyttä ja noh sitä ettei ole sinut itsensä kanssa. Mulla on varmasti todella samanlaisia ajatuksia kuin sulla, mutta myös minä olen muutamassa vuodessa ottanut aimo harppauksia asian kanssa. Nykyään pystyn jo ajoittain olemaan itselleni armollisempi, hyväksymään ne omat heikkoudet ilman jäätävää itsekritiikkiä ja negatiivisuutta. Tuo mustavalkoisuus ajattelu on myös mulle vähän liian tuttua, ja ne harmaan sävyt on kyllä etenkin kisojen jälkeen olleet hakusessa, heh. Sitä kultaista keskitietä etsitään täälläkin.
Ja tuosta kuvasta muuten tuli mieleen se miten onkin hassua että aika & etäisyys itseensä antaa kyllä uudenlaista näkemystä, itse nimittäin olen katsellut kuvia kisadieetiltä ja muistellut miten olenkaan tuntenut itseni niin kauhen isoksi ja murehtinut kuntoon pääsemisestä, kun nyt taas katson kuvia ihaillen omaa tekemistäni ja oikeasti antanut itselleni credittiä siitä mitä sain aikaan. Kisakuvien katsomisesta puhumattakaan (kunnon "is that me" -fiilikset heh)! Mutta on tosiaan hieno tunne kun voi katsoa kroppaansa, olla siitä ja tekemästään työstä ylpeä. Ja juuri niin toivon että sinäkin katsot esimerkiksi tuota kuvaa, se on meinaan ihana ja itsevarma - ja pystyy varmasti ihan mihin haluaa :-)
En nyt oikeen saa tiivistettyä ajatuksiani sanoiksi (ainakaan kovinkaan lyhyeksi ja selkeäksi kommentiksi), mutta toivottavasti jotain pointteja sain esille tuotua!:-)
Ihana Siiri, kiitos kommentista! <3 Toit esiin tärkeän pointin siitä, että pieni tyytymättömyys voi olla myös hyvä motivaationlähde - näinhän se on! Kunhan sitä tyytymättömyyttä ei sitten nimenomaan kanavoi vaan negatiivisiin fiiliksiin ja itsensä vihaamiseen, mihin se helposti menee.
DeleteKiva kuulla sun fiiliksiä kisadieetin jälkeen ja ihanaa, että osaat katsoa tekemääsi työtä ylpeydellä nyt! :) Koska sitähän se on, mieletöntä duunia! On ne meidän kehot aika vekkuleita, kun kaikkeen pystyy. Ja se on ihan luonnollista, että keho kaipaa kunnolla ravintoa nyt kaiken uurastuksen jälkeen :) Sun pitää nyt vaan olla sille hellä <3
Kiitos vielä kommentista, tästä tuli tosi hyvä fiilis! :)
Siis OH MY WORDS. Sä näytät Emmi A-I-V-A-N järjettömän upealta tuossa kuvassa!!! Mä niin julkaisisin tollaisen kuvan työelämästä viis jos mulla vaan olisi tuollainen kuva! Tätä mä just tarkoitin sillä mun vastauksella sun kommenttiin, että susta näkyy niin hyvin treenin tulos - älä ollenkaan SALAA ole siihen tyytyväinen, vaan ole!
ReplyDeleteTämä oli muutenkin just hyvä kirjoitus näin kommenttimuodossa, mahtavaa vaan jos sait sinne mun tekstiin sen kimmokkeen kirjoittaa mitä ajattelit! Ei sen sen monimutkaisempaa tarvitsekaan olla :)
Yritetään jatkossakin olla harmaita molemmat, jooko, ja muistaa että kaikki on enemmän kuin hyvin! Se oli sulta mulle niin hyvä oppi.
Ja ps. sä todellakin OLET rantakunnossa siinä sanan varsinaisimmassakin merkityksessä, oo iloinen siitä!! :)
Voi kiitos Eveliina <3 Tää on niin subjektiivista ja itselleen on aina vähän turhan raaka ja armoton. Nykyään tosiaan pystyn jo katsomaan tota kuvaa, se on plussaa se :D Noihin aikoihin kuvittelin, että oon ihan plösö, kun rasvaprosentti ei oo kymmenen. Onneksi osaan jo ottaa etäisyyttä niihin omiin ajatuksiin ja näen, että on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin se oma rasvaprosentti.
DeleteKiitos inspiraatiosta <3 Sun tekstiä on ilo jakaa, kun se on niin hyvä ja ajatuksia herättävä.
Hih, harmaus kunniaan ;) <3
Oho, vau. Taisivat olla just nuo kaksi sanaa, jotka tulivat ensimmäisenä mieleen. Ei kyllä voisi käydä pienessä mielessäkään, että tuolla kropalla ja ulkomuodolla ylipäätänsäkään voisi olla missään muotoa epävarma itsestään - olet yksinkertaisesti upea! Tuntuu hassulta, että ajattelen näin useinkin kaikista muista, paitsi sitten juuri itsestäni.
ReplyDeleteOlen aina ollut suhteellisen varma kropastani, siis siinä määrin kun nuori ihminen olla voi. Olen aina pystynyt syömään oikeastaan mitä tahansa, ilman pelkoa ylimääräisistä kiloista, hyvät geenit siis? Olin toissakeväänä aika rautaisessa kunnossa juostessani yli 16 kilometrin lenkkejä 8 tunnin työpäivien jälkeen (puolet työpäivistä melkoisen rankkaa fyysistä suorittamista) ja kävin vielä lisäksi salilla. Olin oikeasti ylpeä vatsalihaksistani ja suhteellisen pienestä rasvaprosentista.
Jostain syystä urheilu lakkasi vuosi sitten kiinnostamasta. Taisinkin tästä jo aiemmin mainitakin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin epävarma omassa kropassani, enkä tuntenut oloani yhtään hyväksi, mutta liikunta ei siitä huolimattakaan maistunut. Oli ihan kamala tunne, kun omat housut eivät mahtuneet jalkaan, painoin enemmän kuin ikinä ja tuntui että ylimääräiset kilot näkyivät paitojen läpi. Eihän sitä kukaan kaveri huomannut, ja sain jatkuvasti kuulla, kuinka olen niin pieni, etten edes onnistuisi lihomaan. Kuulin myös paljon sitä, kuinka valitan turhasta, kun on minua isompiakin ihmisiä, suurempine kiloineen. Tottakai ymmärrän vertauksen, muttei se silti helpottanut omaa oloani, kun en viihtynyt kropassani lainkaan.
Vertailin tosi paljon itseäni muihin, nuorempiin, laihempiin, kauniimpiin, sirompiin, lihaksikkaampiin, kaikkiin oikeastaan. Jotenkin tuntuu tosi pahalta, miten armoton sitä voi itselleen olla, enhän ikinä katsoisi tai arvostelisi toisia ihmisiä samalla tavalla kuin itseäni? Onneksi aiheesta puhutaan niin paljon nyt, ei tunnu enää yhtään niin pahalta tietää, että niilläkin, joita itse ihailen ja hieman jopa kadehdin, on omat murheensa :) Nyt kun liikunta taas maistuu, ja kroppa alkaa pikkuhiljaa tuntua omalta, olo on jo vähän helpottanut. Mutta kaikista tärkeimpänä pidän kuitenkin sitä, mitä tämä laiska vuosi on opettanut; minä en ole se tyyppi, joka laskee kaloreita, tai syö pelkkää protskua ja miettii ravintoarvoja. Syön fiilispohjalta, arkisin terveellisemmin, viikonloppuisin hieman vähemmän terveellisesti. En kiellä itseltäni mitään, mutta vastapainoksi liikun sen verran, mitä arki antaa myöten ja mikä tuntuu hyvältä. En pode enää huonoa omaatuntoa siitä, jos en jaksa lähteä salille tai syön yhden (tai kolme) suklaapatukkaa välipalaksi. En myöskään halua enää olla niin väsynyt, kuin liikumattomana olin. Haluan olla paras versio itsestäni, mutta sillä periaatteella, että kaikkea kohtuudella, ei enää nuoruuden mustavalkoista ajattelua.
Huh tulipahan taas romaani, mutta aihe on oikeasti todella mielenkiintoinen ja tällaisia keskusteluja pitäisi päästä käymään useamminkin. Olisi ihanaa, jos kaikki naiset tsemppaisivat toisiaan koosta ja iästä huolimatta, eikä kenenkään tarvitsisi tuntea pakkoa hakeutua johonkin tiettyyn muottiin :)
Voi kiitos taas ajatuksia herättävästä kommentista Elisa! Jotenkin tuo tarinasi kuulostaa niin tutulta. Pitkään olin itsekin se sporttimimmi, joka juoksi 15 km lenkkejä ja kävi kaikilla jumppatunneilla. Silloin se ajattelutapa oli "enemmän on enemmän". Nykyisin onneksi osaan jo kuunnella kehoani sen verran paremmin, että ymmärrän levon ja palautumisen merkityksen kehityksen kannalta.
DeleteSehän se taitaa olla kaiken juju, kultainen keskitie. Täysi liikkumattomuus saa minut voimaan pahoin samalla tavoin kuin ylikunto. Hassua silti, että näihin ääripäihin välillä ajautuu, vaikka tietää jo niiden olevan itselle haitallisia :D Sun asenne liikuntaan ja ruokaan kuulostaa tosi terveeltä ja samanlaisen "valaistumisen" koin itsekin tuossa syksyn jälkeen, kun olin ihan puhki. Salille raahautuminen oli yksinkertaisesti tuskaa, eikä mikään huvittanut. Onneksi tajusin vähän löysätä, eikä kunto ole mitenkään dramaattisesti sen seurauksena laskenut - ehkä jopa päinvastoin ;)
Tsemppiä löytämällesi polulle! :) Meillä tosiaan on kaikilla omat murheemme, ihan jokaisella. Joten toisten tsemppaaminen on erityisen tärkeää, siitä olen ehdottomasti samaa mieltä! <3
Hyvältä näyttää kroppa, etenkin vatsan seutu! :) Saanko kysyä, että mitä kokoa sulla on noi Niken shortsit? Oon ymmärtänyt, että ne ovat todella pientä kokoa? Pähkäilen, että uskallankohan tilata ne netistä :D
ReplyDeleteKiitoksia Elviira! :) Vatsa on aina ollut mulla se paikka, josta rasva lähtee ensimmäisenä. Joltain se lähtee jaloista tai käsistä, mulla taas vatsasta. Kai se on toisaalta ihan hyvä juttu, mutta toisaalta olisi kiva kiinteytyä joka puolelta tasaisesti pelkän mahan sijaan :D
DeleteOlet oikeassa, nuo shortsit ovat järkyttävän pientä kokoa! Siis mulla on näistä S-koko ja se on ihan minimaallinen :D En esimerkiksi kehtaisi nyt käyttää näitä salilla. Tilasin netistä myös vanhasta tottumuksesta S-koon, sillä juoksutrikoot mulla on aina ollut sitä kokoa. Tarvitsisin oikeasti M-koon tai ehkä jopa L-koon, joten suosittelen tilaamaan vähän normaalia isommat!