Good news and future plans

Mikä siinä onkin, että otsikko pitää kirjoittaa englanniksi, vaikka muuten kirjoittaa suomeksi? :D Jotkut jutut vaan kuulostavat luonnollisemmilta englanniksi, enkä tiedä miksi. Tämä voisi yhtä hyvin olla "hyviä uutisia ja tulevaisuuden suunnitelmia", mutta miten se kuulostaakin niin kököltä?

Kököistä kuitenkin niihin uutisiin! Vihjasinkin jo aikaisemmin, että olen kuullut hyviä uutisia useammasta suunnasta. Ensinnäkin sain hyvää palautetta dipasta, se siis etenee ja loppu oikeasti häämöttää. Diplomityö on tällä hetkellä myös täysipäiväinen työni, joten siinä menestyminen on minulle tärkeää. Voi olla, etten olisi puoliksikaan näin ahkera, jos tekisin työtä vain omaksi "ilokseni" :D 

Nykyinen työni kuitenkin loppuu toukokuun lopussa, joten olen tässä kevään aikana etsinyt töitä sen jälkeiselle ajalle. Ja tiedättekö mitä, sain töitä! Enkä ihan mitä tahansa töitä, vaan tosi mieluisia sellaisia ja vieläpä toivomastani kaupungista, Helsingistä. Kävin eilen kirjoittamassa ensimmäisen "oikean" työsopimukseni (jossa ei ole loppumispäivämäärää, iik) ja vieläkin hymyni on korvissa.

Kuulin tästä työstä jo pari viikkoa sitten, mutten uskaltanut hiiskua mitään ennen kuin nimet ovat paperissa. Oikeastaan olen tosi huono hehkuttamaan mitään hyviä uutisia tai omia onnistumisiani, sillä perisuomalaiseen tapaan ajattelen, että oman menestyksen esiin tuominen on vähän moukkamaista ja typerää. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" ja niin edespäin. Mielestäni Aino kirjoitti tästä hyvän jutun ja erityisesti mieleeni jäi tämä pätkä: "Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua, jos ihmiset iloitsisivat avoimemmin ääneen onnistumisista ja saisivat toisilta kehuja ja onnen toivotuksia? Eikö se loisi positiivista ilmapiiriä ja sitä kautta parempaa yleistä fiilistä?". Tästä inspiroituneena voinkin rehellisesti todeta, että olen todella ylpeä itsestäni ja tunnen todella ansaitsevani tämän mahdollisuuden!

Tulevaisuuden suunnitelmat alkavat siis vihdoin asettua paikoilleen. Blogini "about me" -osiossa on jo jonkin aikaa lukenut näin: "Itsestäni voisin kertoa sen verran, että elän mielenkiintoista elämänvaihetta. Yliopisto-opintoni Tampereella ovat loppusuoralla ja pian olisi löydettävä se "oma juttu", jonka ympärille tulevaisuuttaan rakentaa. Tällä hetkellä en yhtään tiedä, missä olen vuoden päästä ja se vasta jännää onkin. Katsotaan, miten käy!" 

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että hyvinhän siinä käy :)

Työstäni en luonnollisesti halua täällä sen enempää puhua, mutta ainakin koen sen vastaavan hyvin koulutustani sekä henkilökohtaisia mielenkiinnonkohteitani. Tässä elämäntilanteessa lähden rakentamaan tulevaa uraani, joten minulle ei olisi kelvannut mikä tahansa työ. En halua kuulostaa siltä, etten arvostaisi jokaista mahdollisuutta, mutta olen luonteeltani aika kunnianhimoinen ja alan pikkuhiljaa ymmärtämään, millaista työtä haluan tehdä. Olen 15-vuotiaasta lähtien tehnyt paljon töitä, joissa en ole oikeasti viihtynyt, en ole päässyt kehittämään itseäni tai en ole tuntenut työtäni merkitykselliseksi. Toki nämäkin työt ovat opettaneet paljon ja antaneet arvokasta työkokemusta - ilman niitä en olisi tässä.

Sain itse asiassa parikin työtarjousta, mikä on tässä yleisessä taloustilanteessa todella hyvin. Olen toki tehnyt "pohjatyön" hyvin: menestynyt opinnoissani ja ollut aktiivinen opintojen ulkopuolellakin. Uskon kuitenkin lopullisen valinnan olleen pitkälti kiinni henkilökemioista ja haastattelutilanteiden sujuvuudesta. Haastattelut eivät olleet inhottavia piinapenkkejä, vaan mielenkiintoisia keskustelutilanteita, joissa vaihdettiin ajatuksia puolin ja toisin. Ehkäpä olen vihdoin löytänyt sen oman alani, sillä ajatusmaailmat haastattelijoiden kanssa tuntuivat kohtaavan todella hyvin. Tuntui melkein siltä kuin olisin jutellut opiskelukavereiden kanssa haastattelijoiden sijaan :)

Muistan vieläkin päivän, jolloin kävin toisessa haastattelussa tulevassa työpaikassani. Haastattelu meni mielestäni todella hyvin ja huone oli täynnä energiaa, vaikka siellä ramppasi porukkaa aina esimiehistä toimitusjohtajaan. Jouduin jopa puhumaan ranskaa, mutta sekään ei haitannut, sillä kaikki tuntui menevän niin luontevasti. Haastattelun jälkeen mietin, että jos en nyt saa töitä, niin en tule koskaan saamaankaan - tämän enempää minulla ei olisi annettavaa.

Ehdin kävellä noin sata metriä kohti ratikkapysäkkiä, kun puhelin soi. Minua pyydettiin töihin. Joskus sen vaan tuntee, kun natsaa.

Kivaa loppuviikkoa <3

Emmi