Pohdintaa blogista ja elämästä

Olin kirjoittanut tänne luonnoksiin jo tekstin blogikriisistäni (kyllä, taas), kunnes jotain pysäyttävää tapahtui. Jos joku ei vielä Instagrammista huomannut, jouduin pieneen onnettomuuteen keskiviikkona. Tai no, omassa mittakaavassani aika suureenkin onnettomuuteen, johon ei onneksi liittynyt muita sivullisia. Aluksi ajattelin, etten mainitse tästä blogissa lainkaan, mutta yksi asia johtaa toiseen ja lopulta päätinkin avata sekavia ajatuksiani hieman enemmän :)

Ensimmäinen pointti: Se on pienestä kiinni - muutama sentti styroksia tekee ihmeitä.

Keskiviikkoaamuna lähdin normaaliin tapaani pyörällä töihin. Hississä huomasin, että jätin kypäräni kotiin ja hetken jo mietin jaksanko sitä hakea. Tähän väliin todettakoon, että periaatteeni on pitää aina kypärää työmatkoilla, mutta muutaman kerran se on yksinkertaisesti jäänyt kotiin tai työpaikalle. No, lopulta käännyin hakemaan kypärän, joka lopulta luultavasti pelasti henkeni tai vähintäänkin minut suuremmilta vammoilta.

Teitä kuitenkin kiinnostaa onnettomuuden yksityiskohdat, mutta minun on huono selittää tapahtumia, joita en muista. Ilmeisesti kaaduin töistä tullessani pyörällä kovassa vauhdissa, tiukassa alamäessä. Kuljen joka päivä samaa reittiä, joten kaatuminen ilman syytä kummastutti hieman. Ehkäpä alusta oli liukas, jarrutus liian jyrkkä tai väistin jotain äkillisesti. Tuskin saan koskaan tietää tarkemmin tapahtuneesta, mutta lopputuloksena olin tajuttomana yli puoli tuntia, kunnes heräsin elokuvamaisesti ambulanssista. Voin kertoa, että ambulanssissa herääminen on aika karmaiseva tunne - etenkin kun siinä vaiheessa en tiennyt, mikä vuodenaika ulkona on tai mistä olin ylipäänsä tulossa.

Muisti palautui lopulta nopeasti, mutta päivystyksessä minulta kuvattiin vielä pääkoppaa varmuuden vuoksi. Pääsin myös poikaystävän valvontaan ja tentatattavaksi ensimmäiseksi yöksi. Sen jälkeen minua ovat onnettomuudesta muistuttaneet lähinnä jomottava pää- ja niskasärky sekä pienet ruhjeet kropassa ja poskessa. Kaikki tämä on kuitenkin niin mitätöntä verrattuna siihen mitä olisi voinut käydä - ei siis varmaan tarvitse erikseen kehottaa teitä käyttämään kypärää?

Toinen pointti: Jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin.

Joskus sitä tarvitsee pientä ravistelua tajutakseen kuinka onnekas oikeasti on. Kun heräsin ambulanssista ja pääsin vihdoin tilanteen tasalle, tuli minulle vaan ihan hirveän kiitollinen olo. Kiitollinen siitä, että olen hengissä, kiitollinen sitä, että tajusin hakea sen kypärän aamulla, kiitollinen siitä, että tuntemattomattomat ihmiset ovat auttaneet minua ja soittaneet apua, kiitollinen siitä, että Suomessa on mahdollista saada asiantuntevaa apua, kiitollinen siitä, että minulla on läheisiä tukena ja kiitollinen siitä, että olen vielä täysin toimintakuntoinen.

En tiedä, mikä karma tähän liittyy, mutta kiitollisena elämäkin tuntuu olevan paljon helpompaa, mukavampaa ja jännempää. Minulle on tapahtunut paljon mahtavia juttuja viime päivinä ja ennen kaikkea olen osannut olla niistä kiitollinen. Pienetkin asiat, kuten kävelylenkki oman koiran kanssa, muuttuvat hetkellisesti maailman hienoimmiksi asioiksi ja palaset tuntuvat vain loksahtelevan paikoilleen. Kuinka sitä vaan muistaisi olla kiitollinen ilman tällaisia ilkeitä herätyksiäkin?

Kolmas pointti: Kun nyt pääsin vauhtiin, niin blogikin muuttuu.

Palaan takaisin alkuun, sillä minulla tosiaan oli luonnoksissa kirjoitus blogikriisistä ja siitä, kuinka bloggaaminen ei oikein enää tunnu samalta kuin ennen. Olen todennut, että näitä blogikriisejä tulee satunnaisin väliajoin ja aika moni niistä on liittynyt blogini identiteettiin. Nyt kun mietin asiaa vähän toiselta kannalta, niin miksi ei tehdä jotain asialle, joka häiritsee? Miksi sitä ei vain korjaa sen sijaan, että asiasta kriiseilee säännöllisin väliajoin? Miksi lykätä aina jotain, minkä voi tehdä nyt?

Päätin näin alkajaisiksi vaihtaa blogin nimeä. A French Daydream on häirinnyt minua pitkään - koko nimihän on perua vaihto-opintoajoilta, joista nyt on jo kuljettu aika paljon eteenpäin. En koe ranskalaisuuden enää määrittävän itseäni tai blogiani. Daydream voisi vielä mennä, sillä onhan täällä paljon haaveiluakin, mutta jotenkin tuosta nimestä tulee liikaa mieleen vaaleanpunaiset päiväunet ja tyttömäiset, ruusuiset unelmat - niin ei minua. Onhan tuo nimi ollut pitkään osa blogi-identiteettiäni, mutta uskon pärjääväni jo ilman sitä.

Tämä on siis viimeinen kirjoitukseni A French Daydream -nimisessä blogissa ja blogi löytyy jatkossa uudesta osoitteesta, johon blogin pitäisi nyt jo ohjautua: www.metimeemmi.com. Aikamoinen sanahirviö vai mitä? Avataanpa hieman.

Osoitteen alkuosasta paljastuu nimi, jota kaavailin blogini nimeksi jatkossa: Me Time. Ihan näin yksinkertaisesti, kuudella kirjaimella kirjoitettuna. Huomattavasti helpompi kuin aikaisempi? Valitettavasti metime.com -osoitteita ei ollut saatavilla, joten lisäsin nimeni tuonne perään. Ja vanhalla osoitteella tosiaan pääsee vielä toistaiseksi oikeaan paikkaan automaattisesti. Päivitän osoitetta kyllä myös Blogloviniin ja muihin kanaviin, joten kyllä te tänne jatkossakin toivottavasti löydätte :)

Photo credits: Ninnumaaria

Mistä sitten tämä nimi? En oikeastaan tiedä. Minussa asuu sisälläni pieni intuitio, joka välillä vain sylkäisee näitä ulos. Moni on minulta kysynyt esimerkiksi miten päädyin koirani nimeen. No en minä tiedä, se vain iski päähän? Samalla tavalla iski aikoinaan French Daydream ja nyt tämä. Näin nämä jutut tulevat ja menevät.

Jos nyt asiaa kuitenkin järkeilee, Me Time tarkoittaa omaa aikaa, jota käytännössä blogi minulle on. En oikeastaan voisi kuvaavampaa nimeä enää keksiä. Blogijutut ovat juurikin sitä omaa juttuani, omaa aikaani, joka on vain minua varten. Välillä nimittäin tuntuu, että tämä bloggaaminen on aika itsekästä hommaa ja niinhän se onkin. Nyt on sitten nimikin muistuttamassa tästä, haha. Hauska sattuma vielä, että tuosta nimestä löytyvät usein käyttämäni nimimerkin, emmite, kirjaimet, vähän vaan uudelleen järjestettynä.

Blogi jatkaa muuten tutulla linjallaan, tosin eläen aina muun elämän mukana. Uusi banneri tulee jossain vaiheessa, sähköpostin vaihtamisesta en ole vielä varma. Toistaiseksi tavoittaa samasta vanhasta!

Tässäpä siis tämä pohdinta tällä kertaa. Yksi juttu johtaa toiseen ja lopulta tajusin, ettei asioiden kanssa auta jäädä voivottelemaan, jos niille haluaa oikeasti tehdä jotain. Välillä sitä tarvitsee vain vähän ravistelua, jotta osaa laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Ja ei, tämä blogi ei ole siellä kärkipäässä, ei lähelläkään. Jotenkin vain sain hirveästi virtaa taas asioiden eteenpäin viemiseksi ja sattuipa tämäkin siihen samaan flowhun. 

Emmi