Epilogi

Niin se vain hurahti, vaihtoaikani.

Minun piti alun perin kirjoittaa tämä teksti lentokoneessa, mutta ajauduinkin juttelemaan sveitsiläisen vierustoverini kanssa ja niin se vain jäi. Hassua, miten etukäteen ajattelin, ettei Suomeen lentävässä koneessa vahingossakaan ”joudu” juttelemaan kenenkään kanssa, vaan voi täysin uppoutua ajatuksiinsa. Toisin kuitenkin kävi, ja oikeastaan olin todella iloinen, että sain kypsytellä näitä ajatuksia vielä muutaman usean päivän täällä Suomessa. Lentokoneessa kun ajatukseni vielä olivat yhtä sekasotkua, eikä niistä olisi kukaan ottanut selvää.

Vierustoveristani tuli mieleen yksi ehkä vaihtoaikani parhaista kokemuksista: ajatusten vaihto erilaisten ihmisten kanssa. Olen aikaisemmin kirjoittanut asioista, joita tulen Ranskasta kaipaamaan: ruuasta (klik) (johon on pakko näin jälkikäteen lisätä viini), matkustelusta (klik) ja ostosmahdollisuuksista (klik). Ehkä tärkein asia on kuitenkin vielä kertomatta ja se on tietysti vaihdossa solmitut ihmissuhteet ja tutustuminen erilaisiin ihmisiin ympäri maapalloa - erilaisten ihmisten ja ajatusmaailmoiden kohtaaminen. 

Tähän väliin on todettava, että olen mielestäni aika tyypillinen suomalainen siinä suhteessa, että harvoin päästän tuntemattomia lähelle ja hyvien ystävyyssuhteiden solmiminen on todella hidas prosessi. Olen kyllä ystävällinen kaikille, mutta samalla hieman epäluuloinen tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Minun on jopa tunnustettava, että ensin minua harmitti, kun vierustoverini alkoi juttelemaan minulle – minulla kun oli jo muita suunnitelmia ja olisin vaan halunnut olla omissa oloissani. Pian kuitenkin tajusin, kuinka naurettava ajatukseni oli: kaksi ja puoli tuntia elämästäni ei ole juuri mitään ja minulla on kyllä ihan tarpeeksi aikaa olla taas omissa oloissani myöhemmin.

Oikeastaan koko vaihtoaikani kävin samantapaista taistelua itseni kanssa. Tuntemattomille ihmisille vieraalla kielellä jutteleminen on minulle aina pieni askel epämukavuusalueelle – sille alueelle, jossa on mahdollisuus kehittää itseään. Pian kuitenkin huomasin, ettei minulla ole juurikaan mitään hävittävää ja yritin lähteä mukaan mahdollisimman moniin juttuihin. Ikinä ulos lähtiessäni en tiennyt, kenelle ajautuisin juttelemaan ja kenen kanssa vaihtamaan ajatuksia. Välillä tämä tuntui jopa pelottavalta, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna nämä tilanteet olivat ehdottomasti se vaihdon antoisin juttu.

Uudet tuttavuudet, kokemukset ja elämykset ovat asioita, joita ei voi rahalla ostaa. Opin hirveästi eri kulttuureista, en vain ranskalaisesta, vaan myös monista muista kulttuureista. Loppupeleissä parhaimmat ystäväni olivat Intiasta, Ruotsista, Yhdysvalloista, Saksasta ja Italiasta. Kaikki niin erilaisia, mutta kuitenkin tarpeeksi samanlaisia tullakseen toimeen keskenään.

Kaikista hyvistä muistoista huolimatta en väitä vaihtoaikani olleen elämäni parasta aikaa. Oikeastaan se oli harvinaisen epätasapainoista aikaa. Välillä olin todella onnellinen, mutta välillä oli myös kausia, jolloin sukelsin ehkä syvemmälle kuin koskaan. Missään nimessä vaihtoaikani ei ollut helppoa aikaa, ajoittain se oli oikeastaan aika hankalaa. Mutta kokonaisuudessaan en missään nimessä kadu vaihtoon lähtemistä, sillä paljon enemmän olisin katunut sitä, etten olisi koskaan lähtenyt ja jättänyt näin hienon mahdollisuuden käyttämättä.

Näin vaihto-infossa ennen vaihtoon lähtöäni kuvaajan (ah, rakastan kaikkia teorioita ja kuvaajia, joten en voi nyt olla jakamatta tätä ;)), joka kuvaa aika hyvin yleistä mielialaa vaihdon aikana. Alkuun käppyrä on yhtä ylämäkeä (ns. turistivaihe), sillä kaikki on uutta ja ihmeellistä. Näin oli minullakin aluksi: kuljin vain ympäri kaupunkia ja katselin ihmeissäni ympärilleni. Olin innoissani, kun ihmiset puhuivat kaunista kieltä ja olivat niin ystävällisiä. Kuitenkin turistivaihetta seuraa yleensä turhautumisvaihe, jossa juurikin turhaudutaan kulttuurien erilaisuuksiin ja aletaan huomaamaan myös niitä huonoja puolia, tai ainakin puolia, jotka ovat paremmin kotimaassa. Myös koti-ikävä voi iskeä ja elämä muuttuu arkiseksi pilvilinnoissa leijailun sijaan. Lopulta päästään tasautumisvaiheeseen, jossa ikään kuin hyväksytään ne huonommin olevat asiat ja nautitaan niistä hyvistä puolista.

 

Veikkaan, että itselleni suurin turhautumisen aihe oli koulu. En nyt tarkoita sitä, että ranskaksi opiskelu olisi turhauttavaa – se oli toki haastavaa, mutta itsehän sen haasteen tietoisesti valitsin. Kyse on ennemmin kurssien sisällöstä, opetuksen tasosta ja opiskelutavoista. Ranskassa yliopisto-opiskelu eroaa paljon suomalaisesta. Akateemisesta vapaudesta ei ole tietoakaan, vaan kaikilla luennoillakin on (periaatteessa) läsnäolopakko. Hassuinta oli kuitenkin huomata, että ranskalaiset opiskelijat eivät ole tottuneet tekemään mitään itsenäisesti, vaan kaikki harjoitustyötkin tehdään koulussa ohjatuissa harjoituksissa. Minua tällainen ”ylihuolehtiminen” lähinnä hermostutti ja välillä tuntui kuin olisin palannut takaisin lukion penkkiin.

En rupea enempää tähän avautumaan koulusta, siitä voitte kysellä lisää, jos haluatte. Pointtina vain, että on se Suomen koulutustaso oikeasti ihan huippuluokkaa. Harvoin sitä osaa arvostaa tenttiin lukiessa tai deadlinen alla hikoillessa, mutta on se niin kivaa, kun tuntee oikeasti käyttävänsä omaa ajattelukykyään joskus johonkin. Ja kyllä, kaipasin vaihtoaikanani opiskelua, call me crazy…

Kai sitä aina kaipaa jotain pysyvämpää tarkoitusta arjelle. Opiskelijalle koulu on se tarkoitus, työssä käyvälle puolestaan työ tuottaa sitä mielihyvää. Sitä, että tekee jotain hyödyllistä, jotain millä on tarkoitus. Kun opiskelusta ei enää saakaan sitä tunnetta, että oikeasti opiskelee jotain hyödyllistä, kyllä siinä vain turhautuu. Voin vaan kuvitella, miltä tuntuu ihmisistä, jotka eivät opiskele kutsumusalaansa tai työskentelevät monta vuotta alalla, joka ei oikeasti olekaan se oma juttu.

Turhautuessani kouluun purin sitä paljon urheiluun. Ajattelin, että siten teen edes jotain hyödyllistä, urheilen itseni kuntoon. Kunnianhimoisen luonteeni vuoksi vedin urheilunkin jossain vaiheessa yli. Havahduin vasta, kun tajusin, etten ollut pariin viikkoon pitänyt yhtäkään lepopäivää, enkä meinannut päästä sängystä ylös. Olin vetänyt itseni niin piippuun, etten ole vieläkään täysin toipunut siitä. Veikkaan, että esimerkiksi yli kuukauden kestänyt flunssani voi hyvinkin johtua ”ylikunnostani”, sillä yleensä en ole ikinä kipeä. Ainakin opin ottamaan hieman iisimmin urheilun suhteen ja kuuntelemaan kehoani... Ja miksi tämän kerron? Siksi, että voin olla varoittava esimerkki jollekin. Vaikka kuinka pyrit hallitsemaan kroppaasi, et ikinä pysty täysin hallitsemaan elämääsi.

Täysin nappiin ei siis vaihtonikaan mennyt, mutta mikä nyt tässä elämässä menisi? Vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja niistähän sitä yleensä eniten oppii. Yleensä sanotaan, että vaihtoaika jollain tavalla kasvattaa ja voin kyllä allekirjoittaa sen täysin. Opin paljon paitsi itsestäni, myös muista ihmisistä ja hassua kyllä omasta kotimaastani ja kulttuuristani. Sanomattakin on selvää, että kaipasin hurjasti läheisiäni: poikaystävää, perhettä ja ystäviä, mutta huomasin myös kaipaavani ihan hassuja juttuja Suomesta, juttuja, joita en aikaisemmin ole edes tiedostanut. Esimerkiksi sitä, kuinka täsmällisiä suomalaiset loppupeleissä ovat ja miten Suomessa sähköpostiinkin vastataan yleensä parissa päivässä. Tai sitä, että kurssin aluksi kerrotaan, mitä kurssilla oikeasti tehdään ja professoritkin lukevat sähköpostia (ja jopa vastaavat siihen). Tai sitä, kuinka puhelinliittymän avaamiseen ei vaadita toista ranskalaista puhelinliittymää ja tietokonejärjestelmissäkin on jokin logiikka. Kuten sanoin, hassuja juttuja.

Mitä tähän blogiin tulee, niin tämä on ollut minulle suorastaan terapiaa. Aina kun ei ole ollut sitä ystävää, jolle olisi voinut höpötellä niitä hömppäjuttuja omalla äidinkielellään. Tämän blogin kautta olen voinut hetkeksi irrottaa ajatuksesta arjesta ja liihoitella niissä omissa pilvilinnoissani ;) Tämä on ollut minulle paitsi matkapäiväkirja, myös väylä jakaa niitä arjen pieniä iloja.

Blogiyhteisöllisyys on aivan huippujuttu. Blogien kautta on ollut helppo löytää samanhenkisiä ihmisiä, jotka jakavat samat mielenkiinnonaiheet. Vaikka (lukemieni) blogien sisältö on yleensä kevyttä, on se sellaista, mikä tuo pientä piristystä päivään. On myös uskomatonta, että puolen vuoden aikana en ole saanut blogiini yhtään ilkeilymielessä kirjoitettua kommenttia. En yhtään. Näitä ilkeitä kommentteja olen lukenut niin paljon muiden blogeista, että tavallaan pelkäsin oman blogin perustamista. Mikä on tyhmää, sillä ei pitäisi miettiä sitä, mitä muut ajattelevat, vaan sitä, mitä itse haluaa tehdä.

Uskon vielä jatkavani bloggaamista. Bloggaus on tuonut minulle paljon enemmän iloa kuin harmia, joten en näe syytä sen lopettamiseen. Sanomattakin on selvää, että blogini tulee muuttumaan. Ajattelin jopa perustavani täysin uuden blogin, mutta loppupeleissä se olisi aika turhaa. Miksen voisi jatkaa tässä blogissa? Tämä on se blogi, jonka olen itse pystyyn pistänyt ja jonka ääreen olen saanut aivan ihania lukijoita. Vaikka blogi tulee muuttumaan, on se silti minun blogini. Blogin aihepiiri ja sisältö muuttuu, mutta kirjoittaja ei ole muuttunut – miksi siis siirtyä tästä blogista. Tässä on hyvä olla :) Nyt pidän kuitenkin pienen tauon bloggaamisesta ja laitan elämäni täällä Suomessa järjestykseen. Katsotaan sitten, millaisella blogilla palaan, kun palaan.

Jos joku jaksoi lukea tänne asti, niin lopussa kiitos seisoo ;) Eli tahdon koko sydämestäni kiittää kaikkia blogiani seuranneita ja päivääni piristäneitä ihania lukijoita! Uskokaa tai älkää, mutta ilman teitä ne vaikeat hetket olisivat tuntuneet vieläkin vaikeammilta.

Palaillaan taas <3 Ihanaa kesää teille! 

Emmi